KASVURAUHAA! Nuorten uupuminen ja pahoinvointi ei saa tulla normiksi!

Koronavuoden myötä lasten ja nuorten hyvinvointi on noussut aiheestakin tapetille, mutta mielestäni olisi tarpeen katsoa kriittisesti myös aikaa ennen koronaa sekä esimerkiksi koulutusjärjestelmämme vaikutuksia kasvavien ihmisten hyvinvointiin. Olen toiminut sosiaali- ja kasvatusalalla reilut 25 vuotta. Olen työskennellyt lastensuojelussa ja varhaiskasvatuksessa, ja nyt viimeiset kymmenen vuotta olen toiminut opettajana ja kuraattorina oppilaitoksessa, jossa järjestetään ammatillista koulutusta, jatko-opintoihin valmistavaa vuoden kestävää koulutusta, opetusta kymppiluokalle, aikuisten perusopetusta sekä maahanmuuttajakoulutusta. Haluan ilmaista muutaman huolenaiheeni monista. Nimittäin minusta kyse ei ole ydinfysiikasta eikä välttämättä muutenkaan aina niin kovin vaikeista asioista. Kyse on joskus uskalluksesta vetää käsijarrusta ja jopa ottaa takapakkia. Hiljentää vauhtia, pysähtyä katsomaan ja kuulemaan kokonaiskuvaa, jättää tilastot sivuun ja pysähtyä muistamaan, että ihmisen psyykkinen kasvu ja ihmiseksi kasvaminen etenee edelleen ihmisen aivojen kehittymisen myötä ja meidän ei tulisi kaataa liian isoista asioista vastuuta lasten ja nuorten harteille. Meidän tulisi päinvastoin suojella heitä siltä ja kantaa aikuisina aikuisten vastuu myös päätöksenteossa.

Moni kuluneen viikonkin aikana puhuttanut asia on sellainen, että siihen pystytään parhaiten vaikuttamaan silloin kun lapsi on vielä pieni. Varhaiskasvatus ja alkuopetus ovat aitiopaikkoja, joissa yhteistyö kotien ja kasvattajien välillä on hedelmällisintä samalla kun lapselle tärkeimpien asioiden tarjoaminen kaikista yksinkertaisinta. Tarvittavien tukitoimien suhteen oikea-aikaisuus on kaiken a ja o. Pieni lapsi tarvitsee tavallista ja turvallista arkea, sylissä pitämistä ja leikkiä. Kaikki muu saisi olla toissijaista, sillä vapaan ja ohjatun leikin sekä turvallisen läsnäolon ja kohtaamisen myötä saavutamme oleellisimmat kehityksen etapit (vuorovaikutustaidot, tunnetaidot, empatia, kielellinen kehitys ja perusturvallisuus noin muutamia mainitakseni). Tämä olisi oma ison keskustelun aihe, mutta koska työskentelen parhaillaan kuitenkin enimmäkseen nuorten ja aikuisten opiskelijoiden kanssa, nostan tässä esiin pääasiassa huoltani heidän jaksamisestaan. Mediassakin usein esiin nostetut nuorten mielenterveyden ongelmat ovat joskus helpollakin ehkäistäviä ja autettavissa, kunhan tunnistetaan ja tunnustetaan syitä.  

Yksi suurista huolenaiheistani liittyy lukiolaisten uupumiseen. Korkeakouluhakujen muutoksilla ja luokattomuudella (termin voi tulkita haluamallaan tavalla) on kaivettu maata nuorten jalkojen alta. Heti alkuun on tietysti tarpeen sanoa, että ymmärrän toki jokaisen ihmisen olevan yksilö, ja se mikä ei sovi monelle, sopii kuitenkin oikein hyvin aina jollekin. Kuitenkin on suorastaan järkyttävää, kuinka moni lukiolainen väsyy opintojen aikana vakavasti. Ennen ehkä saatoimme ajatella, että ”ylisuoriutujat ja itseltään liikaa vaativat” nuoret ajavat itse itsensä piippuun pyrkimällä täydellisiin suorituksiin. Nyt viimeistään ne ajat ovat ohi. Olen nyt kymmenen vuotta kohdannut yksilötapaamisissa näitä lukiosta tulevia korkeakouluun tähtääviä opiskelijoita, ja syvästi uupuneet nuoret ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Ei kai kenenkään mielestä voi olla normitilanne se, että meidän vasta aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoremme ovat jo uupuneita? Ja ei kai kenenkään mielestä tulisi olla normaalia se, että nuoret näkevät toisensa välillä vain kilpailijoina puurtaessaan kohti ylioppilaskirjoituksia ja päästäkseen siihen korkeakouluun mihin haluavat? Yhä useampi korkeakoulupaikka myönnetään pelkän ylioppilastodistuksen arvosanojen perusteella, mikä tarkoittaa sitä, että alan valinta pitäisi käytännössä tehdä heti lukion 1. luokalla. Kursseja haalitaan usein sen mukaan, mistä saa hakutilanteessa eniten pisteitä, ei oman kiinnostuksen mukaan. Se kuormittaa. Väitän, että monikaan ei vielä lukion lopullakaan tiedä, mikä on oma suunta – ja miksi ihmeessä pitäisikään tietää? Nyt tulisi katsoa tarkalla silmällä nykyistä järjestelmää, joka laittaa todella isoja paineita samalla kun ihmisen kasvu on vielä täysin kesken. Nuorilla tulisi olla mahdollisuus kasvaa ihmisinä, nauttia vapaudesta ja iloita elämästä, mokata, kuplia ja riemuita. Antakaamme heille se!

Mitä taas ammatilliseen koulutukseen tulee, niin strategiana lähiopetukseen panostaminen mahdollistaa sen, että ryhmänohjaajat ja muut opettajat oppivat tuntemaan opiskelijat ja pystyvät tukemaan heitä yksilötasolla samalla, kun mukana on ryhmän tuki. Tällöin myös pystymme löytämään oikeanlaiset tukitoimet tarvittaessa nopeammin, kun oikeasti tunnemme ihmiset. Uskallan väittää, että niissä oppilaitoksissa, joissa panostetaan lähiopetukseen nuoria katosi/katoaa etäopetuksen aikana vähemmän kuin niissä, joissa tätä strategista linjausta ei ole tehty. Minulla ei ole esittää aiheesta tähän tutkimusdataa, mutta sellaista voisi olla hyvä kerätä. Perustan oman näkemykseni kuraattori- ja opiskeluhuollon verkostoissa käymiini keskusteluihin ja havaintoihin. Myös järki sanoo, että ryhmäläisten, opettajan ja tarvittaessa opiskeluhuollon edustajan on helpompaa tavoittaa syrjään jäämässä oleva opiskelija, kun häneen on ollut tiivis kontakti lähiopetuksen myötä. Tässä mielessä onkin nyt aiheellista kiittää nykyistä opetusministeriämme, jonka ansiosta myönnetyllä lisärahoituksella pystytään palkkaamaan opettajia ja ohjaajia ja sitä kautta lisäämään lähiopetusta.

Kouluasteesta riippumatta haluan nostaa tähän vielä asian, joka liittyy lapsen ja nuoren yksilölliseen tukemiseen. Ehdotan, että nykyisen opiskeluhuoltolain mukaisten palveluiden resurssit laitetaan nyt viimeistään tarpeen tasalle. Meillä on oppilaitoksissa terveydenhoitaja, kuraattori, psykologi ja uusimpana ammattikuntana psykiatriset sairaanhoitajat. Osaamista ja ammattitaitoa siis riittää. Uusia ammattikuntia ei kouluille tarvita, ei ainakaan ennen kuin näiden ammattilaisten resurssit on otettu kunnolla käyttöön. Tämän lisäksi luokissa olevien avustajien resurssien tulisi vastata tarvetta. Tulisi panostaa siihen, että työntekijä saisi olla mahdollisimman paljon yhdessä työpisteessä oppiakseen tuntemaan oppilaat/opiskelijat ja henkilökunnan, ja jotta nämä oppisivat tuntemaan hänet. Ohjauskäytännöt pitää saada saumattomiksi. Opettajan tulee tietää, milloin hänen pitää ohjata oppilas/opiskelija tukipalveluihin, miten se tapahtuu ja kenelle. Opettajalta ei saa mennä kohtuuttomasti resurssia muuhun kuin opettamiseen, ohjauksen tulee olla sujuvaa ja nopeaa. Peräänkuulutan työrauhaa näiden mallien jalkautumiselle. Jatkuva muutostila ja hätäisesti tehdyt sohimiset sinne tänne tai uusien ihmisten sekaan heittäminen lisää epäselvyyttä siitä, mikä on oppilaitoksessa kenenkin rooli. Ja siitä, mikä on yleensä ottaen oppilaitoksen rooli.

Me tarvitsemme toisia ihmisiä. Vuorovaikutustaidot, empatia ja toisen kunnioittaminen kasvavat ja kehittyvät ryhmässä, jossa on turvallinen ilmapiiri ja jossa jokainen tulee nähdyksi ja kuulluksi. Tällaisen ryhmän syntyminen vaatii aikaa olla yhdessä. Yksilöllinen opintojen polku merkitsee monelle yksinäistä polkua. Annetaan lapsille ja nuorille omat ryhmät. Annetaan lapsille ja nuorille tilat, joissa olla yhdessä. Annetaan lapsille ja nuorille ilo ja pirskahtelu, kaiken ei tarvitse olla elämässä niin tavoitehakuista ja vakavaa. Annetaan kasvurauha.

Toiveikkain mielin,
Anna-Maria Toivonen
kuraattori, opettaja ja musiikkiterapeutti

Julkaisemme meille ajankohtaisia asioita tai kuulumisia blogin muodossa. Ilolla otamme vastaan kaikki kommentit ja keskustelut kirjoituksiin liittyen.